TAKAISIN ESITYSAIKATAULUUN

Kaikki rakastavat on Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen elokuva ja Valentin Vaalalle hänen ensimmäinen ohjaustyönsä Suomi-Filmissä, yhtiössä, jonka palveluksessa hän pysyi uransa loppuun. Kaikki rakastavat voidaan lukea ensimmäiseksi 1930-luvun Vaala-komedioita, jotka toivat tuulahduksen mannermaista ilmaa ja esittelivät päähenkilöinä uutta kaupungistunutta sukupolvea. Elokuva alkaa Helsingin ravintolaelämästä, mutta pian tapahtumat keskittyvät saaristossa sijaitsevaan täysihoitolaan, jonka keskiluokkaisen herraskaista elämänmuotoa höystetään varmuuden vuoksi rempseällä maalaishuumorilla. Kaikki rakastavat syntyi kohta Risto Orkon Siltalan pehtoorin (1934) ilmiömäisen menestyksen jälkeen, mikä näkyy käsikirjoituksen eräissä piirteissä ja yhteisissä näyttelijävalinnoissa (Uuno Laakso, Elna Hellman, Matti Lehtelä).

Kaikki rakastavat on kokoonpantu Vaalan komedioitten tyypillisistä aineksista: varakkaiden ihmisten huvielämästä ja lemmensotkuista, viattomista parinvaihdoista, jotka aiheuttavat väärinkäsityksiä, leikkimielen ja tosi rakkauden poimuiluista. Erilaiset sattumukset ja kommellukset erottavat Ansan ja Taunon tulkitsemat nuoret rakastavaiset, lisäksi Jalmari Rinne ja Birgit Nuotio ovat tunkemassa heidän väliinsä, ennen kuin kaikki selviää parhain päin. Herrasväen edustaman tahattoman huumorin vastapainoksi Uuno Laakso, Matti Lehtelä ja Elna Hellman karrikoivat levein ja tietoisen farssimaisen "kansanhuumorin" vedoin taiteilijan, rengin ja piian rooleissaan.

Vaalan tunnetut lahjat komediaohjaajana saattavat tässä elokuvassa olla vielä nupullaan, tyylilaji vielä etsimässä itseään, mutta saariston monissa luontokuvissa on kestävää patinaa, ikuisesti menneen ajan viehätystä. Moottorivenekilpailu on nasevasti leikattu ja nuorten samoamiset kallioisessa maisemassa on ohjattu näkemyksellisesti. Ja jälkiviisaasti on tietysti helppo nähdä, että Ansassa ja Taunossa on todella "sitä jotakin": karismaattista läsnäoloa ja yhteisyyden kemiaa.

Elokuvan huumaava avausjakso on tietoista tähdentekemistä ja tuo mieleen Fred Astairen ja Ginger Rogersin vähän aiemmin tapahtuneen lanseeraukseen: Ansa ja Tauno tanssimassa lähikuvassa serpentiinien ympäröiminä, väki taputtamassa, orkesteri, ilmapallojen puhkaisu, samppanjan kaataminen lasiin. Tämä vapunvietto, pula-ajan "kuva-ateria" (Pentti Haanpään termi) määrittää Vaalan urbaanisuuden, leikin, erotiikan ja loiston ohjaajaksi, joka lähestyy kuvailevassa leikkauksessaan käsitteellistä montaasia. Ansan ja Taunon duetto nuoruuden muistojen ja haaveiden kestävyydestä on historiaa syntyhetkellään.

– Markku Varjolan (1983, 1991) & Sakari Toiviaisen (1983) mukaan

SEURAAVA KLASSIKKO 28.10.2007 kello 16.00 Toivo Särkkä - Yrjö Norta: SF-PARAATI (1940)